”Punaisten paholaisten” sykli: Yksittäinen pelipaita ei jaksa kantaa koko ”Unelmien teatterin” painoa

Old Traffordin katsomossa tuuli tuo aina mukanaan sitkeän, verenpunaisen pakkomielteen. Kun kannattajat pakkaavat seuravaakunalla varustetun jalkapallopaita Lapsille omalla nimellä reppuunsa tai ripustavat tutun Manchester United pelipaidat omalla nimellä olohuoneensa seinälle, he eivät tavoittele minkään tietyn valmentajan taktisia piirustuksia. He kaipaavat Fergusonin aikakauden lannistumatonta henkeä – horjumatonta uskoa siihen, että voitto on aina ulottuvilla. Michael Carrick herätti tuon hengen hetkeksi eloon: astuttuaan puikkoihin viime kaudella hän johdatti joukkueen 12 voittoon 17 liigaottelussa ja nosti ”punaiset paholaiset” takaisin Valioliigan kolmannelle sijalle. Hän ei hakenut valokeilaa; sen sijaan hän tarjosi vakaan puolustuksen ja luottamuksen turvin pelaajilleen mahdollisuuden toimia heille luontevimmalla tavalla.

Valioliiga ei kuitenkaan ole paikka saduille. Kun Carrick nimitettiin tehtävään pysyvästi, taika katosi. Surkea jakso – vain kolme voittoa 15 ottelussa – hukutti ”Unelmien teatterin” kylmään ja armottomaan sateeseen. Jalkapallossa lyhyen aikavälin ihmeet syntyvät puhtaasta tahdonvoimasta, mutta pitkäaikainen dominointi vaatii vankan järjestelmän: taktista terävyyttä, pelaajien nälkää ja seurajohdon kärsivällisyyttä – kaikki nämä ovat välttämättömiä. Kyse ei ollut siitä, ettei Carrick olisi välittänyt seurasta; hän huomasi vain seisovansa yksin kuilun toisella puolella. Joukkue pysyi samana, mutta se, mikä aiemmin oli ollut ”mukavuusalue”, oli muuttunut katoksi, jota ei pystytty rikkomaan.

Sir Alex Fergusonin lähdön jälkeen Old Traffordin valmentajanpaikka on tuntunut kirotulta karusellilta, jossa toistakymmentä valmentajaa on käynyt kääntymässä ennen nopeaa lähtöään. Valmentajien vaihtaminen on ollut kuin laastarin repäisy irti – se ei ole korjannut pukukopin syviä halkeamia eikä seuran pitkän aikavälin strategian perustavanlaatuisia puutteita. Nyt, kun Carrick jättää tehtävänsä, keskusteluun nousee Mauricio Pochettinon nimi. Hän ymmärtää korkealta prässäävän jalkapallon ja nuorten lahjakkuuksien kehittämisen – mutta Manchester United ei todellisuudessa tarvitse vain ”seuraavaa sopivaa ehdokasta”, vaan johtajan, joka kykenee kutomaan seuran punaisen sielun takaisin osaksi pelipaitaa. Kunnia ei palaa huhujen siivittämänä; se herää eloon ainoastaan ​​sellaisen ihmisen käsissä, joka on valmis polvistumaan raunioiden keskelle ja rakentamaan kaiken kärsivällisesti uudelleen.